Miksi sanavalinnoilla on merkitystä?

Ei ole aivan yhdentekevää, millä sanoilla asioista puhutaan. Sen lisäksi, että kielenkäytöllä kuvaamme ympäristöämme, kielellä myös rakennetaan todellisuutta. Kun toistuvasti valitaan tietynlaisia sanoja jostakin asiasta puhuttaessa, vähitellen ne alkavat vaikuttaa siihen, millaisena tuon asian näemme.

Tiedämme luultavasti jokainen esimerkiksi sen, millä sanoilla on sopivaa kutsua henkilöä, jonka ihonväri poikkeaa valtaväestöstä – ja mitkä sanat ovat sopimattomia. Usein sopimattomana pidetyn sanan käyttöä perustellaan lauseella "enhän minä sitä millään pahalla tarkoita". Tämä on varmasti usein totta, mutta valitettavasti yksilö ei voi kieltä käyttäessään päättää, millainen on sanan merkitys ja millaisia mielikuvia se kuulijassa luo. Sanan luomat erilaiset merkitykset ovat rakentuneet siihen ajan saatossa, mistä johtuen yksittäisessä kielenkäyttötilanteessa ei ole mahdollista muuttaa näitä merkityksiä.

Viimeksi blogissa puhuttiin synonyymeistä, tai tarkemmin sanottuna lähisynonymiasta. Lähisynonyymien väliset vivahde-erot tekevät sen, ettei kaikkia sanoja voi käyttää esimerkiksi neutraalissa merkityksessä. Tämän takia erityisesti herkistä aiheista itselle tuntemattomille ihmisille puhuessa tai kirjoittaessa kannattaa olla tarkkana sen kanssa, minkä sanan valitsee käytettäväksi. Lähisynonyymien merkityserojen tulkinnassa auttaa myös Kielitoimiston sanakirja, joka kertoo vakiintuneimmista sanan merkitysvivahteista, esimerkiksi jos tiettyä sanaa käytetään tyypillisesti negatiivisessa merkityksessä.

Mitä merkitystä sillä siis on, vaikka sanoja käyttäisi mielensä mukaan niiden merkitysvivahteista välittämättä? Kuvitellaan, että jostakin asiasta halutaan kertoa neutraalisti. Vahingossa valitaan kuitenkin sana, jolla on yleensä negatiivinen merkitys. Tällöin rivien väliin rakentuu negatiivinen sävy, eikä lukija voi tietää, että tuo rivien välistä luettava sävy olikin tahaton. Ja mahdollisesti koko tilanteesta tehty tulkinta muuttuu aivan toiseksi kuin oli tarkoitus.


Kirjoittanut Inka Huuskonen

Synonyymejä ei oikeasti ole olemassa

Kieli on ekologinen systeemi – se kehittyy ja poistaa kaiken turhan ja pitää vain sellaiset asiat, joita tarvitaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kahta täysin samaa tarkoittavaa sanaa ole. Silti meillä on ilmiö, jota kutsumme synonymiaksi.

Kani ja pupu, koira ja piski. Samaa tarkoittavia sanoja, joilla on kuitenkin eri merkitys, vähän eri vivahde. Kani on omaan korvaan virallisempi kuin pupu. Koira taas on neutraali, piski ilkeämielinen tai halventava. En siis puhuisi piskistä varatessani eläinlääkäriaikaa koiralle. Kun puhutaan tämänkaltaisesta synononymiasta, puhutaan lähisynonymiasta. Eli siitä, että sanat tarkoittavat melkein samaa asiaa, mutta eivät vastaa toisiaan täydellisesti.

Mielenkiintoista on, että myös näennäisesti samankaltaisemmat sanat, kuten hievahtaa ja liikahtaa, voivat käyttäytyä aivan eri tavalla lauseessa (Jarmo Jantunen: Minulla on aivan paljon rahaa, s. 371–373). Edellä mainittu tutkimus osoittaa, että liikahtaa ilmaisee nimensä mukaan jonkinlaista liikkumista, mutta sanaa hievahtaa käytetäänkin ilmaisemaan liikkumattomuutta (esim. hievahtamatta). Samoin aika ja melko sekä ehkä ja kenties tuntuvat olevan synonyymipaerja, mutta sanoisin silti, että melko ja kenties ovat sävyltään virallisempia, mahdollisesti yleisempiä kirjoitetussa kuin puhutussa kielessä. Sanojen ei siis tarvitse heti edes tuntua eri tyylisiltä, kuten koiran ja piskin, ja silti niillä voi olla eri käyttöyhteydet. Sen vuoksi voisikin kysyä, onko synonymiaa ollenkaan olemassa, vai onko kyse aina lähisynonymiasta.

Ongelmalliseksi (lähi)synonyymeistä keskustelun tekee lisäksi se, että ihmiset käyttävät ja valitsevat sanoja eri tavalla. Joku sanoo ilta, joku sanoo ehtoo. Tällainen valinta johtuu osin henkilön omasta (kielellisestä) identiteetistä ja siitä, kuinka hän ymmärtää eri sanojen merkitykset. Jos siis olit eri mieltä käyttämieni esimerkkien merkityksistä, voit olla yhtä oikeassa tai väärässä kuin minäkin. Sanojen todellisen käytön selvittämiseksi tarvitaan laajaa tutkimusta, ja siksi voi olla vaikeaa sanoa pelkän intuition perusteella, kuinka asia oikeasti on.

Vaikka joitain sanoja nimitetään synonyymeiksi, eivät ne kuitenkaan välttämättä todellisuudessa sitä ole. Synonymia on siis aina lähisynonymiaa, koska kielen luonne karsii päällekkäiset ilmaukset pois. Jos olit eri mieltä tai keksit sellaisia synonyymejä, jotka voisivat korvata toisensa kaikissa tilanteissa, osallistu keskusteluun ja jaa havaintosi muille!

Kirjoittanut Jenny Tarvainen

Tunnistatko sanomalehtien aprillipilat?

Yleensä uutisiin luotetaan ja sanomalehtiä luetaan todenmukaisen tiedon saamiseksi. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä monet sanomalehdet ovat kuitenkin perinteisesti osallistuneet aprillipäivän viettoon julkaisemalla lehdessä (ja nykyisin luonnollisesti myös verkkosivuillaan) jonkin aivan tuulesta temmatun uutisen. Millaisia nämä pilauutiset sitten ovat, ja kuinka ne voi tunnistaa?

Tyypillisesti aprillipäivän pilauutiset ovat sellaisia, joilla pyritään saamaan pilan uskoneet ihmiset liikkeelle tai toimimaan jotenkin. Nämä "uutiset" kuitenkin eroavat oikeasta uutisesta yksityiskohdiltaan, ja niihin piilotettujen vihjeiden perusteella onkin mahdollista tunnistaa kyseessä olevan pila. Vakiintuneeksi käytännöksi on muodostunut toisaalta se, että yhdessä lehdessä on aina vain yksi pilauutinen, ja toisaalta se, ettei pilan uskominen saa aiheuttaa kenellekään pysyvää vahinkoa.

Yleisilmeeltään pilauutiset muistuttavat tavallista uutista. Kuinka aprillipäivän lehdestä pystyy siis tunnistamaan aprillipilan oikeiden uutisten joukosta? Vihjeenä toimivat yleensä erilaiset uutiselle epätyypilliset piirteet ja se, että niitä esiintyy niin paljon, ettei kyse voi olla kirjoittajan huolimattomuudesta.

Aprillipilauutisen tunnistat esimerkiksi näistä piirteistä:

• epäuskottava asiasisältö – epäuskottavuus yleensä lisääntyy "uutisen" loppua kohden
• kuvitteellisten asiantuntijoiden siteeraaminen – nämä on mahdollista tunnistaa henkilöiden ja instituutioiden nimillä leikittelystä tai nimen merkityksestä
• uutiselle sopimattomat ilmaukset ja muut kielelliset valinnat – tällaisia ovat esimerkiksi voimakkaan asenteelliset tai puhekieliset ilmaukset
• uutiselle epätyypillinen vuorovaikutus lukijan kanssa – esimerkiksi lukijan suora käskeminen tai ohjaileminen
• uutisarvoon tai vakavuuteen nähden kummallinen sijainti lehdessä

Aprillipilojen kannalta olennaista on myös niiden kaksoisyleisö: ne, jotka tunnistavat pilan sekä ne, jotka uskovat siihen. Monesti pilan tunnistaminen saattaa olla kiinni lukijan taustatiedoista, kuten kielitaidosta. Lehtien aprillipilat ovat myös monesti paikallisuutisia, ja pilan tunnistaminen saattaa vaatia syvällistä paikallistuntemusta. Lisäksi pilauutisiin rakennetaan tarkoituksellista ristiriitaa uskottavien ja epäuskottavien piirteiden välillä.  Ei siis kannata masentua, vaikkei pilajuttuja tunnistaisikaan.

Vaikka aprillipäivä on vain kerran vuodessa, voisi muinakin päivinä muistaa lähdekritiikin, eikä automaattisesti uskoa kaikkea netistä (tai lehdistäkään) lukemaansa.


Kirjoituksen lähteenä on käytetty Tomi Visakon ja Eero Voutilaisen artikkelia Aprillipila tekstilajina (verkkojulkaisussa Genreanalyysi – tekstilajitutkimuksen käytäntöä, s. 265–301).

Kirjoittanut Inka Huuskonen