Millä kielellä suomea pitäisi opettaa?

Suomi toisena kielenä -opettajaopiskelijana tulee mietittyä aika usein, millä kielellä suomea oikeastaan pitäisi opettaa. Ammattikunnasta olen erottanut kaksi selkeää linjausta: toiset ovat sitä mieltä, että suomea on ehdottomasti opetettava suomeksi, ja toisten mielestä englantia on suositeltavaa käyttää apukielenä. Toki tuohon väliin mahtuu myös monia mielipiteitä.

Minulla on kokemusta kummastakin leiristä. Joulukuussa 2015 opetin vastaanottokeskuksessa suomen kieltä turvapaikanhakijoille yhdessä opiskelukollegoideni kanssa (projektista voi lukea lisää tästä ja tästä). Turvapaikanhakijoilla ei ollut minkäänlaista alkeistasoakaan suomen kielestä, ja vain hyvin harva osasi puhua edes auttavasti englantia. Käytännössä meillä ei siis ollut yhteistä kieltä, ei mitään, mistä aloittaa. Lisäksi joukossa oli luku- ja kirjoitustaidottomia, ja vaikka joku osasi lukea äidinkielellään, ei suomalaiset aakkoset olleet välttämättä hallinnassa. Tämä rajoitti opetusmenetelmiä aika paljon.

Mitä me siis teimme? Opetimme suomea suomeksi, eihän meillä ollut muuta vaihtoehtoa. Olen itse opiskellut italiaa toisena kielenä, ja silloin italiaa italiaksi Italiassa -menetelmä toimi omalla kohdallani hyvin. Miksei siis suomea suomeksi Suomessa -menetelmä toimisi myös? Pyrimme rakentamaan aitoja kielenkäyttötilanteita, jotta opiskelijamme pystyisivät yhdistämään suomenkieliset fraasit tiettyyn tilanteeseen, esimerkiksi itsensä esittelemiseen. Tilannekontekstien rakentaminen onnistui yhteisopettajuudella – samaa ryhmää opetti kahdesta kolmeen opettajaa, jotta pystyimme opettajien kesken mallintamaan tilanteita. Elekieli oli myös vahvassa asemassa. Pyrkimys oli sitoa ilmauksia eleisiin ja opettaa kieltä tätä kautta. Lisäksi toistaminen oli avainasemassa. Suomea suomeksi -opetus tuotti tulosta, ja opetuksen loppuvaiheessa opiskelijat selviytyivät auttavasti suomeksi tärkeimmistä arjen tilanteista.

Vastaanottokeskusprojektin jälkeen olen ollut opetusharjoittelussa Jyväskylän yliopistolla opettamassa suomen kielen kurssia vaihto-opiskelijoille sekä ulkomaalaisille tutkinto-opiskelijoille. Heillä taustalla on jo suomen kielen alkeet – luulisi siis, että nyt opetus suomeksi onnistuisi huomattavasti helpommin kuin vastaanottokeskuksessa. Silti koen järkevämmäksi käyttää englannin kieltä opetuksessa. Suurin syy siihen on se, että se on mahdollista: yliopisto-opiskelijoilta odotetaan hyvää englannin kielen taitoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki opetus olisi englanniksi.

Käytän eri kieliä eri tilanteissa. Keskustelen opiskelijoiden kanssa suomeksi, mutta ohjeistan abstraktimman tason tehtävät myös englanniksi. Etenkin kieliopillisten asioiden selittäminen sujuu huomattavasti selkeämmin ja nopeammin englanniksi, eikä opiskelijoilta mene energiaa ja aikaa purkaa tehtävänantoa ensin ymmärrettäväksi, vaan he pääsevät suoraan asiaan. Tähänkin vaikuttaa osin yliopistokonteksti, jolloin kurssilla on tietty määrä tunteja ja tietyt tavoitteet, jotka tuossa ajassa tulisi täyttää. Kielivalinta on siis myös ajankäytön kysymys. Myös tavoitteet ovat huomattavasti erilaiset kuin vastaanottokeskuksessa, ja se vaikuttaa myös opetuskielen valintaan: yliopistolla pyrin opettamaan esimerkiksi monikon partitiivin toimintaa ja merkitystä opiskelijoille, kun taas vastaanottokeskuksessa tärkeintä oli opettaa aivan perusfraaseja jokapäiväiseen elämään.

Toiset ovat myös sitä mieltä, että opettajan on suositeltavaa käyttää kaikkea kielitaitoaan hyväksi, jos vain mahdollista. Periaatteessahan opettaminen opiskelijan omalla äidinkielellä on kaunis ajatus – jos ryhmääni sattuisi esimerkiksi italiankielinen opiskelija, voisin auttaa häntä osaamallani italialla. Opetuksen saaminen hänen omalla äidinkielellään luultavasti olisi hänelle hyödyllistä. Mutta entäs sitten ne venäjän-, arabian- ja kiinankieliset opiskelijat, joiden äidinkieltä en osaa puhua? Eikös se olisi aika epäreilua heitä kohtaan? Tosin, jos opettaa koko ryhmää englanniksi, ja ryhmässä on äidinkielisiä englannin puhujia, saattaa sekin aiheuttaa joissain tahoissa napinaa.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni näiden opetuskokemusteni pohjalta on se, että kielen valinta ei ole yksiselitteinen, vaan tilanne määrittää sen. Ei siis voi sanoa, että suomea tulee opettaa suomeksi, tai että apukielen käyttö on ehdotonta. Opettajan täytyy jokaisen ryhmän kohdalla punnita, mikä kieli opetuksessa takaa parhaan mahdollisen oppimisympäristön ja -tuloksen.

Mitä mieltä sinä olet? Millä kielellä suomea pitäisi opettaa? Osallistu keskusteluun, olit sitten samaa tai eri mieltä!

Kirjoittanut Jenny Tarvainen 

Tekstinhuoltoklinikka neuvoo: kuinka numeroita taivutetaan?

Luultavasti jokaiselle on jossain vaiheessa opetettu koulussa, kuinka numeron taivutus merkitään. Perussääntöhän on, ettei päätettä tarvitse merkitä, mikäli sijamuoto käy yksiselitteisesti ilmi lauseyhteydestä: tein työn 3 tunnissa.

Silloin, kun lukusanan sijamuotoa ei voi päätellä seuraavasta substantiivista, sijapääte täytyy merkitä numeron perään. Tällöin se liitetään numeroon kaksoispisteellä: ostin 5:tä juustoa (ostin viittä juustoa) vrt. ostin 5 juustoa (ostin viisi juustoa).

Tämä perussääntö ei ole vaikea muistaa, mutta isompien numeroiden kohdalla saattaa joutua miettimään, mitä siihen taivutuspäätteeseen pitäisikään laittaa. Taivutuspääte poimitaan aina lukusanan viimeisestä taipuvasta osasta, ei siis aina sanan lopusta. Esimerkiksi lukujen 11–19 kohdalla taivutuspääte on sanan keskellä oleva taipuva osa, ei sanan lopun "-sta". 13:sta merkitsee siis kolmestatoista, vaikka helposti tottumuksesta taivutuspäätteeseen tekisi mieli ottaa aina lopun merkit.

Vielä monimutkaisemmalta asia näyttää, kun puhutaan isoista järjestysnumeroista. Vaikka järjestysnumerot näyttävät kirjoitettuna pitkiltä, niihin pätevät täsmälleen samat yllä esitellyt säännöt: kolmannensadannenneljännenkymmenennenkolmannen lyhennetään 343:nnen

Onneksi oikeinkirjoitusongelmien kanssa ei tarvitse jäädä yksin! Tekstinhuoltoklinikan Facebook-sivulla voit kysyä neuvoa mieltäsi askarruttaviin pulmiin. Myös Kielitoimiston ohjepankki on monesti korvaamaton apu.


Kirjoittanut Inka Huuskonen

Suomi maailman vaikein kieli?

Monesti törmää käsitykseen, että suomen kieli kuuluisi maailman vaikeimpiin kieliin, ja että se olisi jopa mahdotonta oppia. Verrattuna Euroopassa puhuttuihin kieliin, onhan suomen kielessä omat kommervenkkinsä sijamuotoineen ja johdoksineen. En silti menisi väittämään suomen kieltä vaikeaksi kieleksi, vaan erilaiseksi: toisin kuin moni muu Euroopassa puhuttu kieli, suomen kieli ei kuulu indoeurooppalaiseen kieliryhmään, vaan suomalaisugrilaiseen. Tämä jo itsessään selittää monia sanastollisia ja rakenteellisia eroja.

Toisaalta vaikean kielen maineessa voi olla hyviäkin puolia. Oman kokemukseni mukaan moni ulkomaalainen on alkanut opiskella suomen kieltä, koska he haluavat haasteita ja eksotiikkaa. Vaikean kielen hallitseminen on ylpeyden aihe. Kolikolla on kuitenkin aina kaksi puolta, ja vaikeus voi myös heikentää motivaatiota opiskella suomea. Pitäisikö siis olla ylpeä vaikeasta kielestä vai esittää suomen kieli vain vähän erilaisena kielenä, ei vaikeana?

Koen, että maailman vaikeinta kieltä ei voi määrittää yksiselitteisesti. Vaikeus riippuu aina lähtö- ja kohdekielestä sekä myös motivaatiosta ja asenteesta. Mikäli suomen kieleen asennoituu niin, ettei se ole mahdotonta, se voi olla myös helpompi oppia. Suomi toisena kielenä -opettajaopiskelijana koen, että suomen kielen mahdottomuuden mantraamista tulisi hillitä, sillä todellisuudessa mikään kieli ei ole mahdotonta oppia. Kielten välisistä eroista on hyvä olla tietoinen ja verrata niitä, mutta erilaisuus ei tarkoita välttämättä vaikeuseroja. 

Mitä mieltä te olette suomen kielen vaikeudesta? Kuinka suomen kieltä pitäisi markkinoida maailmalle?

Aiheeseen liittyen mielenkiintoista luettavaa on Anneli Pajusen artikkeli, jossa pohditaan suomen kieltä muiden kielten joukossa.


Kirjoittanut Jenny Tarvainen