Rapauttaako sosiaalinen media kielemme?

Usein kuulee valitettavan siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa kieltä käytetään. Kritisoidaan sitä, että esimerkiksi Facebookissa kirjoittaessa pilkut ja isot alkukirjaimet unohtuvat ja yleisesti ottaen kirjoitetaan hyvinkin puhekielisesti. Vaikuttaako sosiaalinen media kuitenkaan yleisellä tasolla kieleemme negatiivisesti?

Sosiaalisessa mediassa käytettyä kieltä ei kuitenkaan ole perusteltua arvioida samoilla kriteereillä, joilla olemme tottuneet kirjoitettua kieltä arvioimaan. Sosiaalinen media asettuu kanavana kirjoitetun ja puhutun kielen välimaastoon. Vaikka siellä julkaistaan päivitykset kirjoitetussa muodossa, tyylillisesti ne ovat usein enemmän puhekielen kaltaisia. Vielä enemmän tämä ilmiö korostuu chateissa ja messengereissä, joissa keskustellaan kirjoitetuilla viesteillä.

Onkin ihan perusteltua pohtia sitä, millä kriteereillä sosiaalisessa mediassa käytettyä kieltä tulisi arvioida, vai tulisiko ollenkaan. Emmehän yleensä kuitenkaan kritisoi keskustelukumppaniamme puhekielisten ilmausten käytöstä kasvokkaisessa keskustelussa.

Toisaalta, kun pelätään sosiaalisen median, tai internetin yleensä, muuttavan kieltä huonommaksi, unohdamme usein sen, että kieli muuttuu ajan saatossa väkisinkin. Vaikka (yleis)kielestä pyritään siivoamaan pois milloin vieraiden kielten vaikutusta, milloin sosiaalisen median mahdollisesti aiheuttamia virheellisyyksiä, emme puhu tai kirjoita nykyisin samaan tapaan kuin Agricolan aikaan. Tästä huolimatta yksittäisellekin kielenkäyttäjälle saattaa mennä tunteisiin, kun yleiskielen suosituksia muutetaan, kuten kävi esimerkiksi silloin, kun alkaa tekemään -muoto hyväksyttiin yleiskieleen sopivaksi.

Maailman muuttuminen ja esimerkiksi teknologian kehittyminen muuttaa väistämättä myös kieltä. Tietotekniikan kehittyessä ja tietokoneiden yleistyessä mm. hiirelle vakiintui toinen merkitys eläimeen viittaavan merkityksen rinnalle. Myös Kotimaisten kielten keskus poimii kieleen ainakin hetkellisesti vakiintuneita uudissanoja, joista se nostaa sivuilleen aina kuukauden sanan. Tietenkään kaikki nämä uudissanat eivät jää pysyvästi kieleemme tai kuulu jokaisen kielenkäyttäjän sanastoon, mutta jo se, että Kotimaisten kielten keskus näitä sanoja nostaa esiin, kertoo jotain siitä, ettei kielen muutosta ja kielemme uusia sanoja tarvitse vierastaa.

Mm. tämänkaltaisia teemoja käsitellään myös Piipon, Vaattovaaran ja Voutilaisen teoksessa Kielen taju (Art House 2016), jota on käytetty tämän kirjoituksen yhtenä lähteenä ja inspiraationa.
Sitä, onko kielen muuttuminen merkki sen rapautumisesta käsitellään myös esimerkiksi tässä Kielikellon artikkelissa.

Kirjoittanut Inka Huuskonen

Hyvät ja pahat perkeleet

”Voi p–!” pääsee aika monen suusta, kun pikkuvarvas kolahtaa pöydän kulmaan. Tai ”v–” tai ”h–” tai jotain, jota ei huudella virallisissa tapaamisissa tai lasten kuullen. Silti suurin osa lapsista oppii kirosanat hyvin nopeasti, ja varsinkin teini-iässä rumat sanat ovat vahvasti edustuksellisia näiden nuorten sanavarastossa.

Mitä varten me kiroilemme, jos se kerran on niin paha tapa? Miksi kielessä ylipäänsä on sanoja, joita ei saisi käyttää? Kirjoitin synonyymien yhteydessä siitä, että kieli on ekologinen ilmiö – se säilyttää vain sellaiset asiat, joita tarvitaan. Tarvitsemmeko siis kirosanoja?

Ensinnäkin, kiroilun on todettu lievittävän kipua. Moni lukijakin varmasti osaa samaistua tilanteeseen, jossa kivun iskiessä lentää suusta ärräpäitä ja v-sanoja. Kivun lievittämisen lisäksi kirosanoilla on muitakin positiivisia vaikutuksia. Eero Voutilainen kirjoittaa kirosanojen voimauttavasta ja sosiaalisesta funktiosta. Kirosana voi tehdä ilmauksesta voimallisen, ovathan kirosanat voimasanoja (esimerkiksi Voutilaisen esimerkki helvetin hyvä). Lisäksi kirosanoilla merkitään sosiaalista yhteenkuuluvuutta, esimerkiksi juuri nuorten keskuudessa.

Toisaalta mielenkiintoinen näkökulma on se, kuinka ihminen kiroilee tietyssä seurassa ja toisessa ei. Yhdenkin ihmisen kielenkäytössä voi siis olla suuria eroja – isoäidin kuullen ei kiroilla, äidin kuullen kiroillaan ihan vaan ärsyttääkseen, kavereiden kanssa kiroillaan, koska kuulutaan yhteen. Toisiin halutaan tehdä vaikutus roisilla kielenkäytöllä. Kaikki nämä ilmiöt voivat todentua yhden henkilön kielenkäytössä, niin teinin kuin aikuisenkin. Työelämässä korrekti toimitusjohtaja voi yöelämässä käyttääroisiakin kieltä. Kummassakin tapauksessa kielenkäyttö voi silti olla tilanteeseen sopivaa ja sosiaalisesti hyväksyttyä.

Kiroilu on siis erittäin yleinen ilmiö paheksunnasta huolimatta. Tästä kertoo sekin, että suomi toisena kielenä -opiskelijat oppivat yleensä kirosanoja ensimmäisten sanojen joukossa. He eivät välttämättä kuitenkaan osaa käyttää niitä oikein, mistä päästään jälleen kirosanojen sosiaaliseen funktioon – oikein käytettynä niistä löytyy huumoria ja yhteenkuuluvuutta, väärin käytettynä ne voivat loukata tai luoda muuten vain vaivaantuneen tilanteen. Lisää toisella kielellä kiroilusta voi lukea Meri Luoman tutkielmasta. 

Kiroilun sopivuus on siis nähdäkseni tilanteista. Millaisissa tilanteissa sinun mielestä on sopivaa kiroilla? Pitäisikö kouluissa opettaa kiroilun sosiaalisesta luonteesta? Onko hyvä vai huono asia, että kiroilua paheksutaan yleisesti? Osallistu keskusteluun!

P.s. Pidän erityisen mielenkiintoisena myös sitä, kuinka monessa sanaluokassa kirosanat voivat esiintyä. Montako keksit?


Kirjoittanut Jenny Tarvainen

Miksi sanavalinnoilla on merkitystä?

Ei ole aivan yhdentekevää, millä sanoilla asioista puhutaan. Sen lisäksi, että kielenkäytöllä kuvaamme ympäristöämme, kielellä myös rakennetaan todellisuutta. Kun toistuvasti valitaan tietynlaisia sanoja jostakin asiasta puhuttaessa, vähitellen ne alkavat vaikuttaa siihen, millaisena tuon asian näemme.

Tiedämme luultavasti jokainen esimerkiksi sen, millä sanoilla on sopivaa kutsua henkilöä, jonka ihonväri poikkeaa valtaväestöstä – ja mitkä sanat ovat sopimattomia. Usein sopimattomana pidetyn sanan käyttöä perustellaan lauseella "enhän minä sitä millään pahalla tarkoita". Tämä on varmasti usein totta, mutta valitettavasti yksilö ei voi kieltä käyttäessään päättää, millainen on sanan merkitys ja millaisia mielikuvia se kuulijassa luo. Sanan luomat erilaiset merkitykset ovat rakentuneet siihen ajan saatossa, mistä johtuen yksittäisessä kielenkäyttötilanteessa ei ole mahdollista muuttaa näitä merkityksiä.

Viimeksi blogissa puhuttiin synonyymeistä, tai tarkemmin sanottuna lähisynonymiasta. Lähisynonyymien väliset vivahde-erot tekevät sen, ettei kaikkia sanoja voi käyttää esimerkiksi neutraalissa merkityksessä. Tämän takia erityisesti herkistä aiheista itselle tuntemattomille ihmisille puhuessa tai kirjoittaessa kannattaa olla tarkkana sen kanssa, minkä sanan valitsee käytettäväksi. Lähisynonyymien merkityserojen tulkinnassa auttaa myös Kielitoimiston sanakirja, joka kertoo vakiintuneimmista sanan merkitysvivahteista, esimerkiksi jos tiettyä sanaa käytetään tyypillisesti negatiivisessa merkityksessä.

Mitä merkitystä sillä siis on, vaikka sanoja käyttäisi mielensä mukaan niiden merkitysvivahteista välittämättä? Kuvitellaan, että jostakin asiasta halutaan kertoa neutraalisti. Vahingossa valitaan kuitenkin sana, jolla on yleensä negatiivinen merkitys. Tällöin rivien väliin rakentuu negatiivinen sävy, eikä lukija voi tietää, että tuo rivien välistä luettava sävy olikin tahaton. Ja mahdollisesti koko tilanteesta tehty tulkinta muuttuu aivan toiseksi kuin oli tarkoitus.


Kirjoittanut Inka Huuskonen

Synonyymejä ei oikeasti ole olemassa

Kieli on ekologinen systeemi – se kehittyy ja poistaa kaiken turhan ja pitää vain sellaiset asiat, joita tarvitaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kahta täysin samaa tarkoittavaa sanaa ole. Silti meillä on ilmiö, jota kutsumme synonymiaksi.

Kani ja pupu, koira ja piski. Samaa tarkoittavia sanoja, joilla on kuitenkin eri merkitys, vähän eri vivahde. Kani on omaan korvaan virallisempi kuin pupu. Koira taas on neutraali, piski ilkeämielinen tai halventava. En siis puhuisi piskistä varatessani eläinlääkäriaikaa koiralle. Kun puhutaan tämänkaltaisesta synononymiasta, puhutaan lähisynonymiasta. Eli siitä, että sanat tarkoittavat melkein samaa asiaa, mutta eivät vastaa toisiaan täydellisesti.

Mielenkiintoista on, että myös näennäisesti samankaltaisemmat sanat, kuten hievahtaa ja liikahtaa, voivat käyttäytyä aivan eri tavalla lauseessa (Jarmo Jantunen: Minulla on aivan paljon rahaa, s. 371–373). Edellä mainittu tutkimus osoittaa, että liikahtaa ilmaisee nimensä mukaan jonkinlaista liikkumista, mutta sanaa hievahtaa käytetäänkin ilmaisemaan liikkumattomuutta (esim. hievahtamatta). Samoin aika ja melko sekä ehkä ja kenties tuntuvat olevan synonyymipaerja, mutta sanoisin silti, että melko ja kenties ovat sävyltään virallisempia, mahdollisesti yleisempiä kirjoitetussa kuin puhutussa kielessä. Sanojen ei siis tarvitse heti edes tuntua eri tyylisiltä, kuten koiran ja piskin, ja silti niillä voi olla eri käyttöyhteydet. Sen vuoksi voisikin kysyä, onko synonymiaa ollenkaan olemassa, vai onko kyse aina lähisynonymiasta.

Ongelmalliseksi (lähi)synonyymeistä keskustelun tekee lisäksi se, että ihmiset käyttävät ja valitsevat sanoja eri tavalla. Joku sanoo ilta, joku sanoo ehtoo. Tällainen valinta johtuu osin henkilön omasta (kielellisestä) identiteetistä ja siitä, kuinka hän ymmärtää eri sanojen merkitykset. Jos siis olit eri mieltä käyttämieni esimerkkien merkityksistä, voit olla yhtä oikeassa tai väärässä kuin minäkin. Sanojen todellisen käytön selvittämiseksi tarvitaan laajaa tutkimusta, ja siksi voi olla vaikeaa sanoa pelkän intuition perusteella, kuinka asia oikeasti on.

Vaikka joitain sanoja nimitetään synonyymeiksi, eivät ne kuitenkaan välttämättä todellisuudessa sitä ole. Synonymia on siis aina lähisynonymiaa, koska kielen luonne karsii päällekkäiset ilmaukset pois. Jos olit eri mieltä tai keksit sellaisia synonyymejä, jotka voisivat korvata toisensa kaikissa tilanteissa, osallistu keskusteluun ja jaa havaintosi muille!

Kirjoittanut Jenny Tarvainen

Tunnistatko sanomalehtien aprillipilat?

Yleensä uutisiin luotetaan ja sanomalehtiä luetaan todenmukaisen tiedon saamiseksi. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä monet sanomalehdet ovat kuitenkin perinteisesti osallistuneet aprillipäivän viettoon julkaisemalla lehdessä (ja nykyisin luonnollisesti myös verkkosivuillaan) jonkin aivan tuulesta temmatun uutisen. Millaisia nämä pilauutiset sitten ovat, ja kuinka ne voi tunnistaa?

Tyypillisesti aprillipäivän pilauutiset ovat sellaisia, joilla pyritään saamaan pilan uskoneet ihmiset liikkeelle tai toimimaan jotenkin. Nämä "uutiset" kuitenkin eroavat oikeasta uutisesta yksityiskohdiltaan, ja niihin piilotettujen vihjeiden perusteella onkin mahdollista tunnistaa kyseessä olevan pila. Vakiintuneeksi käytännöksi on muodostunut toisaalta se, että yhdessä lehdessä on aina vain yksi pilauutinen, ja toisaalta se, ettei pilan uskominen saa aiheuttaa kenellekään pysyvää vahinkoa.

Yleisilmeeltään pilauutiset muistuttavat tavallista uutista. Kuinka aprillipäivän lehdestä pystyy siis tunnistamaan aprillipilan oikeiden uutisten joukosta? Vihjeenä toimivat yleensä erilaiset uutiselle epätyypilliset piirteet ja se, että niitä esiintyy niin paljon, ettei kyse voi olla kirjoittajan huolimattomuudesta.

Aprillipilauutisen tunnistat esimerkiksi näistä piirteistä:

• epäuskottava asiasisältö – epäuskottavuus yleensä lisääntyy "uutisen" loppua kohden
• kuvitteellisten asiantuntijoiden siteeraaminen – nämä on mahdollista tunnistaa henkilöiden ja instituutioiden nimillä leikittelystä tai nimen merkityksestä
• uutiselle sopimattomat ilmaukset ja muut kielelliset valinnat – tällaisia ovat esimerkiksi voimakkaan asenteelliset tai puhekieliset ilmaukset
• uutiselle epätyypillinen vuorovaikutus lukijan kanssa – esimerkiksi lukijan suora käskeminen tai ohjaileminen
• uutisarvoon tai vakavuuteen nähden kummallinen sijainti lehdessä

Aprillipilojen kannalta olennaista on myös niiden kaksoisyleisö: ne, jotka tunnistavat pilan sekä ne, jotka uskovat siihen. Monesti pilan tunnistaminen saattaa olla kiinni lukijan taustatiedoista, kuten kielitaidosta. Lehtien aprillipilat ovat myös monesti paikallisuutisia, ja pilan tunnistaminen saattaa vaatia syvällistä paikallistuntemusta. Lisäksi pilauutisiin rakennetaan tarkoituksellista ristiriitaa uskottavien ja epäuskottavien piirteiden välillä.  Ei siis kannata masentua, vaikkei pilajuttuja tunnistaisikaan.

Vaikka aprillipäivä on vain kerran vuodessa, voisi muinakin päivinä muistaa lähdekritiikin, eikä automaattisesti uskoa kaikkea netistä (tai lehdistäkään) lukemaansa.


Kirjoituksen lähteenä on käytetty Tomi Visakon ja Eero Voutilaisen artikkelia Aprillipila tekstilajina (verkkojulkaisussa Genreanalyysi – tekstilajitutkimuksen käytäntöä, s. 265–301).

Kirjoittanut Inka Huuskonen

Millä kielellä suomea pitäisi opettaa?

Suomi toisena kielenä -opettajaopiskelijana tulee mietittyä aika usein, millä kielellä suomea oikeastaan pitäisi opettaa. Ammattikunnasta olen erottanut kaksi selkeää linjausta: toiset ovat sitä mieltä, että suomea on ehdottomasti opetettava suomeksi, ja toisten mielestä englantia on suositeltavaa käyttää apukielenä. Toki tuohon väliin mahtuu myös monia mielipiteitä.

Minulla on kokemusta kummastakin leiristä. Joulukuussa 2015 opetin vastaanottokeskuksessa suomen kieltä turvapaikanhakijoille yhdessä opiskelukollegoideni kanssa (projektista voi lukea lisää tästä ja tästä). Turvapaikanhakijoilla ei ollut minkäänlaista alkeistasoakaan suomen kielestä, ja vain hyvin harva osasi puhua edes auttavasti englantia. Käytännössä meillä ei siis ollut yhteistä kieltä, ei mitään, mistä aloittaa. Lisäksi joukossa oli luku- ja kirjoitustaidottomia, ja vaikka joku osasi lukea äidinkielellään, ei suomalaiset aakkoset olleet välttämättä hallinnassa. Tämä rajoitti opetusmenetelmiä aika paljon.

Mitä me siis teimme? Opetimme suomea suomeksi, eihän meillä ollut muuta vaihtoehtoa. Olen itse opiskellut italiaa toisena kielenä, ja silloin italiaa italiaksi Italiassa -menetelmä toimi omalla kohdallani hyvin. Miksei siis suomea suomeksi Suomessa -menetelmä toimisi myös? Pyrimme rakentamaan aitoja kielenkäyttötilanteita, jotta opiskelijamme pystyisivät yhdistämään suomenkieliset fraasit tiettyyn tilanteeseen, esimerkiksi itsensä esittelemiseen. Tilannekontekstien rakentaminen onnistui yhteisopettajuudella – samaa ryhmää opetti kahdesta kolmeen opettajaa, jotta pystyimme opettajien kesken mallintamaan tilanteita. Elekieli oli myös vahvassa asemassa. Pyrkimys oli sitoa ilmauksia eleisiin ja opettaa kieltä tätä kautta. Lisäksi toistaminen oli avainasemassa. Suomea suomeksi -opetus tuotti tulosta, ja opetuksen loppuvaiheessa opiskelijat selviytyivät auttavasti suomeksi tärkeimmistä arjen tilanteista.

Vastaanottokeskusprojektin jälkeen olen ollut opetusharjoittelussa Jyväskylän yliopistolla opettamassa suomen kielen kurssia vaihto-opiskelijoille sekä ulkomaalaisille tutkinto-opiskelijoille. Heillä taustalla on jo suomen kielen alkeet – luulisi siis, että nyt opetus suomeksi onnistuisi huomattavasti helpommin kuin vastaanottokeskuksessa. Silti koen järkevämmäksi käyttää englannin kieltä opetuksessa. Suurin syy siihen on se, että se on mahdollista: yliopisto-opiskelijoilta odotetaan hyvää englannin kielen taitoa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki opetus olisi englanniksi.

Käytän eri kieliä eri tilanteissa. Keskustelen opiskelijoiden kanssa suomeksi, mutta ohjeistan abstraktimman tason tehtävät myös englanniksi. Etenkin kieliopillisten asioiden selittäminen sujuu huomattavasti selkeämmin ja nopeammin englanniksi, eikä opiskelijoilta mene energiaa ja aikaa purkaa tehtävänantoa ensin ymmärrettäväksi, vaan he pääsevät suoraan asiaan. Tähänkin vaikuttaa osin yliopistokonteksti, jolloin kurssilla on tietty määrä tunteja ja tietyt tavoitteet, jotka tuossa ajassa tulisi täyttää. Kielivalinta on siis myös ajankäytön kysymys. Myös tavoitteet ovat huomattavasti erilaiset kuin vastaanottokeskuksessa, ja se vaikuttaa myös opetuskielen valintaan: yliopistolla pyrin opettamaan esimerkiksi monikon partitiivin toimintaa ja merkitystä opiskelijoille, kun taas vastaanottokeskuksessa tärkeintä oli opettaa aivan perusfraaseja jokapäiväiseen elämään.

Toiset ovat myös sitä mieltä, että opettajan on suositeltavaa käyttää kaikkea kielitaitoaan hyväksi, jos vain mahdollista. Periaatteessahan opettaminen opiskelijan omalla äidinkielellä on kaunis ajatus – jos ryhmääni sattuisi esimerkiksi italiankielinen opiskelija, voisin auttaa häntä osaamallani italialla. Opetuksen saaminen hänen omalla äidinkielellään luultavasti olisi hänelle hyödyllistä. Mutta entäs sitten ne venäjän-, arabian- ja kiinankieliset opiskelijat, joiden äidinkieltä en osaa puhua? Eikös se olisi aika epäreilua heitä kohtaan? Tosin, jos opettaa koko ryhmää englanniksi, ja ryhmässä on äidinkielisiä englannin puhujia, saattaa sekin aiheuttaa joissain tahoissa napinaa.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni näiden opetuskokemusteni pohjalta on se, että kielen valinta ei ole yksiselitteinen, vaan tilanne määrittää sen. Ei siis voi sanoa, että suomea tulee opettaa suomeksi, tai että apukielen käyttö on ehdotonta. Opettajan täytyy jokaisen ryhmän kohdalla punnita, mikä kieli opetuksessa takaa parhaan mahdollisen oppimisympäristön ja -tuloksen.

Mitä mieltä sinä olet? Millä kielellä suomea pitäisi opettaa? Osallistu keskusteluun, olit sitten samaa tai eri mieltä!

Kirjoittanut Jenny Tarvainen 

Tekstinhuoltoklinikka neuvoo: kuinka numeroita taivutetaan?

Luultavasti jokaiselle on jossain vaiheessa opetettu koulussa, kuinka numeron taivutus merkitään. Perussääntöhän on, ettei päätettä tarvitse merkitä, mikäli sijamuoto käy yksiselitteisesti ilmi lauseyhteydestä: tein työn 3 tunnissa.

Silloin, kun lukusanan sijamuotoa ei voi päätellä seuraavasta substantiivista, sijapääte täytyy merkitä numeron perään. Tällöin se liitetään numeroon kaksoispisteellä: ostin 5:tä juustoa (ostin viittä juustoa) vrt. ostin 5 juustoa (ostin viisi juustoa).

Tämä perussääntö ei ole vaikea muistaa, mutta isompien numeroiden kohdalla saattaa joutua miettimään, mitä siihen taivutuspäätteeseen pitäisikään laittaa. Taivutuspääte poimitaan aina lukusanan viimeisestä taipuvasta osasta, ei siis aina sanan lopusta. Esimerkiksi lukujen 11–19 kohdalla taivutuspääte on sanan keskellä oleva taipuva osa, ei sanan lopun "-sta". 13:sta merkitsee siis kolmestatoista, vaikka helposti tottumuksesta taivutuspäätteeseen tekisi mieli ottaa aina lopun merkit.

Vielä monimutkaisemmalta asia näyttää, kun puhutaan isoista järjestysnumeroista. Vaikka järjestysnumerot näyttävät kirjoitettuna pitkiltä, niihin pätevät täsmälleen samat yllä esitellyt säännöt: kolmannensadannenneljännenkymmenennenkolmannen lyhennetään 343:nnen

Onneksi oikeinkirjoitusongelmien kanssa ei tarvitse jäädä yksin! Tekstinhuoltoklinikan Facebook-sivulla voit kysyä neuvoa mieltäsi askarruttaviin pulmiin. Myös Kielitoimiston ohjepankki on monesti korvaamaton apu.


Kirjoittanut Inka Huuskonen